Diaprojektorin tasainen hurina täyttää tilan, kuva toisensa jälkeen vaihtuu kameran sulkimen äänen ja askelten rytmissä. Diafilmirullalle on tallennettu performanssi, jossa taiteilija kävelee kohti sumun tiheintä pistettä ja sieltä takaisin. Kulkija loittonee kohti horisonttiin tihenevää sumua, kunnes ei enää erotu maisemasta. Sumuverho laskeutuu näyttämölle esiripuksi. Voiko verhon taakse astua, mitä sen takana on?

Lähden kulkemaan suuntaan, jossa sumu näyttää olevan tiheimmillään, mutta päästessäni perille, on sumun sakein harmaa piste siirtynyt toisaalle. Sumua valokuvatessa jotain jää aina katveeseen, sumuun on mahdoton tarkentaa.

Sumuun astuminen on tuntemattomaan tutustumista. Rohkeaa epävarman ja uuden lähestymistä. Rebecca Solnit kirjoittaa, että ennustamattoman varaan laskeminen on ehkä juuri sitä paradoksaalista työtä, jota elämä meiltä eniten vaatii ¹. Epävarmuuden sietokyky kasvaa sumussa, eksyksissä ollessa.

Säässä eläminen, tähän muuttuvaan maisemaan tottuminen ja ihmetteleminen sen edessä, että niin moni sen asukeista katoaa uusien lajien tieltä. Olin kävellyt vuosia sokeana niille, joiden kanssa jaan päivittäisen lähiympäristöni. Keskustelin kävelylenkilläni naisen kanssa, joka tunsi pienen autoteiden väliin jäävän luontokaistaleen asukit, joita en ollut aiemmin huomannut. Tuttu maisema oli ollut minulle vuosia sumuinen, osin peitossa ja näyttäytyi nyt uteliaasta uudesta perspektiivistä käsin.

Miten sopeutua muutokseen, olla eksyksissä maisemassa ja hyväksyä harhailu osaksi uuden, muuttuvan ympäristön opettelua? Sumussa kulkiessa näkymää lukee tavallisesta poikkeavana, osin saavuttamattomana. On turvallista olla hieman eksyksissä tutussa maisemassa, jossa etäisyydet järjestäytyvät uudella tavalla. On avartavaa kulkea tietämättä tarkasti mihin suuntaan kulkee ja minne päätyy.

Harmaaskaala voisi hyvin kuvata myös sitä asteittaista tapahtumaketjua, jonka jossain kohdassa olemme nyt. Muutos on harmaata aluetta, se tapahtuu osin huomaamatta, liukumana kontrastisten, äkillisten muutosten sijaan.

Sumu useimmiten latistuu valokuvissa. Tiheys on etäisyyden aiheuttamaa harhaa, ja sää näyttää kuvassa usein selkenevän. Odotan malttamattomana filmejä kehityksestä, mutta valopöytää vasten sumu on aina hälvennyt, haaleaa ja latteaa. Valokuva ei todista sumua koskaan niin hyvin kuin toivoisin. Tai ehkä kyseessä on vain etäisyyden tuottama harha: mitä syvemmällä sumussa olen, sitä voimakkaammin sen koen. Myöhemmin filmejä katsoessani on jo kirkasta, arkista, loisteputkien kovaa valoa. En etsi romanttista sumuista maisemaa, vaan olen kiinnostunut sumun potentiaalista kertojana, haluaisin kuunnella sitä, kuulla siinä itseni.

Diaprojektorin esittämät kuvat ovat suora toisto sumusta, joka kameran edessä oli. Diakuva on positiivi, originaali, jonka läpi projektorin valo virtaa. Kuva joka katsojan edessä loistaa hetken, on niin lähellä totta kuin valokuva vain voi. Mutta mitä valokuva kertoo siitä, mitä sumu merkitsee sille, joka maisemassa kulkee?

Katonrajasta seinää pitkin lattialle valahtanut harmaakortti on lipsahtanut ohi omasta tarkoituksestaan ja muuttunut työvälineestä kurittomaksi karkailijaksi. Harmaakortti on valokuvaajan työväline, jolla valokuvan sävyt neutraloidaan vastaamaan kuvaustilanteen vallitsevaa valo- ja värimaailmaa. Filmiajan harmaakorttini on kuitenkin jo vanhentunut, sen valokuvapaperille vedostettu keskiharmaa on ajan saatossa menettänyt luotettavuutensa. Keskiharmaan kontrolli on enää näennäistä. Mikä siis on totta? Diafilmille tallentuneet kuvat taiteilijasta kävelemässä sumuisessa maisemassa ja harmaakortin harmaa-asteikko viittaavat todisteiden tapaan aikaan ja paikkaan ja pohtivat valokuvan kykyä olla läsnä ja näyttää. Sumua ei voi hallita ja tallentaa kattavasti edes kameran avulla, se pakenee määrittelyjä ja peittää näkymiä. Sumu laskeutuu esiripuksi maisemaan, harmaaksi taustaksi, jota vasten on mahdollista tulla näkyvämmäksi.

Aura Saarikoski (s. 1987) on helsinkiläinen valokuvan ja kirjoittamisen välinein työskentelevä taiteilija. Saarikosken esikoiskirjalle, valokuvia ja esseistiikkaa yhdistävälle Harmaita Päiviä -teokselle myönnettiin 2020 Suomen Taideyhdistyksen Edvard Richter -kunniapalkinto. Saarikoski on valmistunut kuvataiteilijaksi Turun Taideakatemiasta 2012 ja taiteen maisteriksi Aalto-yliopiston valokuvataiteen koulutusohjelmasta 2019. Saarikoski tekee valokuvataiteen autofiktioon liittyvää väitöskirjaa Aalto-yliopistossa. Näyttelyissään ja teoksissaan Saarikoski on viime vuosien ajan tutkinut sumun tematiikkaa luodaten aihetta esseistisesti niin omaelämäkerrallisten kuin käsitteellisten tulokulmien kautta.

¹ Rebecca Solnit, Eksymisen kenttäopas, 2005, suom. Pauliina Vanhatalo, S&S, 2020.