Oulun Taiteilijaseura 60 vuotta

Oulun Taiteilijaseura viettää 60-vuotisjuhlaa vuonna 2023. Taidekeskus Mältinrannan näyttely on otos jo 60-vuotiaan taiteilijaseuran jäsenistön taiteesta tässä ajassa. Näyttelyn teemaa ei ennalta rajattu, vaan taiteilijat saivat ehdottaa näyttelyyn uusimpia teoksiaan. Näyttelyssä on esillä teoksia kolmeltatoista Oulun Taiteilijaseuran taiteilijalta.

Oulun Taiteilijaseura -63 ry. on Pohjois-Pohjanmaalla ja Kainuussa työskentelevien visuaalisen alan ammattitaiteilijoiden yhdistys, jonka kotipaikka on Oulussa. Näyttely järjestetään vaihtonäyttely-yhteistyönä Tampereen Taiteilijaseuran kanssa.

Janne Erkkilä:
Sieniteokseni on toteutettu verihelttaseitikin itiöprinteillä sekä suomumustesienestä ja ruosteorakkaasta keittämilläni sienimusteilla puuvillapaperille. Teokset ovat osa ”Luonnos” -teossarjaani, joka koostuu luonnonväreillä ja -materiaaleilla tekemistäni kokeellisista teoksista, jotka kuvaavat elollisen luonnon muotoja ja prosesseja, kuten levittäytymistä ja uudistumista. Luonnonväritutkimus on luontoharrastusteni ja taiteen tekemisen limittämisen lisäksi kokeilu taiteellisen praktiikkani luonnonmukaisuus- ja omavaraisuusasteen nostamiseksi. Työskentelyä ovat tukeneet Taiteen edistämiskeskus ja Suomen kulttuurirahasto.

Anssi Hanhela:
Miehen elämä on olemassaolon kamppailua todellisuuden ja omien herkkien tunteiden välillä. Miehen elämä on eksistentialistista hätää siitä, mikä muistiin piirtyneistä jäljistä on todellisuutta, mikä yksinäisyydestä johtuvan haaveilun ja voimakkaiden tunteiden värittämää. Kaikki kuitenkin on yhtä totta, vaikka ymmärränkin, että ympäröivä maailma hahmottuu vahvasti itseni kautta.

Sukujuureni ovat vahvasti Haukiputaalta Pohjois-Pohjanmaalta, jonne palasin eri puolilla Suomea vietettyjen vuosien jälkeen. Taiteilijaurani alkoi 1980-luvulla ekspressiivisinä maisemamaalauksina. Ympyrä sulkeutui vuosituhannen vaihteessa, kun palasin konstruktivististen jumalkuvien ja minimalistisen seksuaalisuutta käsittelevin piilokuvien jälleen maalaamaan värikkäitä maalauksia.

Pekka Homanen:
Ote radiohaastattelusta vuonna 2015: Muistan elävästi kiusaajani kasvot. En unohda häntä koskaan edes näiden vuosikymmenten jälkeen.

Tästä haastattelusta ja omakohtaisesta kokemuksesta syntyi idea installaatioon Osoittelijat. Käytän teoksissa ihmishahmojen rakentamiseen kirjaimia. Kirjainten varaan rakennan pääasiallisen sisällön töihini. Ajatuksissani ihminen on voimaton sanojen kohde mutta toisaalta hän voi luoda maailmansa ja itsensä kielen kautta uudestaan. Vastauksia veistoksista emme löydä. Ne esittävät ehkä enemmänkin kysymyksiä ja antavat aiheita itse kunkin moraalimaailman tutkimiseen.

Sanna Kananoja:
Maalauksieni lähtökohtana on helposti saavutettavissa oleva, itsestään selvä, toimiva, ihmisen ehdoilla rakennettu ja hyväksytty arkiluonto. Luonnon kaaosmaisen ja villin olemuksen jäsentyminen kiehtoo.

Näyttelyn kokonaisuus koostuu maalauksista, joissa palaan yhä uudelleen samaan luonnosvalokuvaan. Aloitan työn aina täysin samasta lähtökohdasta, tienpientareen kuvasta. Tarkastelen näissä teoksissa lähtökohdan ja maalauksen suhdetta, haastan kärsivällisyyttäni, pohdin käsialaa ja käsillä ajattelemista sekä näkemistä. Tekniikkana käytän kananmunatemperaa.

Silja Kejonen:
Näissä teoksissa pohdin symbioosia, toislajisuutta, hoivaa, huolenpitoa, halua olla tarpeellinen, mutta myös poissaoloa, menettämisen pelkoa ja katoavaisuutta. Keskiössä sylissä olemisen ja silittämisen eleet ja asennot.

Valokuvateoksissa toistuu viktoriaanisella ajalla käytetty kätketty äitipotrettien asetelma, mutta lapsen sijaan verhotun äidin sylissä istuu pieni villakoira. Minua kiehtoi ja kosketti haamuäitien halu peitota aika, pysäyttää lapsen liike ja kasvu. Kuvien katsomiseen liittyvä sanaton sopimus; olla huomaamatta huonekaluksi muuttunutta äitiä lapsen identiteetin hyväksi.

Mika Kiviniemi:
Teokset ovat rikkinäisen paviljongin osista valmistettuja kineettisiä ääniveistoksia. Ne ovat leikillisiä pyrkimyksiä ikään kuin vapauttaa käytöstä poistetut ja turhaksi koetut esineet ahtaista ja rajallisista käyttötarkoituksistaan ja luoda niistä omaa olemustaan pohdiskelevia, mietiskelevän ajattelun objekteja.

Christelle Mas:
Ihmisiä usein kiehtoo rajat ja niiden ylittäminen. Ihmisvirrat, pandemiat, ekologiset ja taloudelliset katastrofit piirtävät maiden alueita ja rajoja uudelleen. Ilmastonmuutoksessa merenranta on liikkuva epävarmuuden linja. Vaikka rakentaisimme muureja, rajat ovat poistumassa. Rantaviiva on viimeinen raja, joka erottaa alueen aineellisuuden virtauksen dynamiikasta. Nykyajan yhteiskunnat repeytyvät avoimuuden ja rajoitusten välillä, matkustaako vai ei. Viimeinen raja on alati muuttuva. Kuinka horisontin voi ylittää?

Territories-valokuvasarja on matkakuvia paikasta toiseen ja siirtymiä ajasta toiseen, kaikkea siinä välissä. Hyödynnän pohjoisia maisemia, Hailuotoa ja asuinkaupunkiani Oulua. Hakeudun toistuvasti aukeisiin ja avaruusmaisiin pohjoisiin maisemiin, jotka mahdollistavat näkemisen kauas, levittyvään horisonttiin. Territories-projektissa on Nasan vapaasti käytettävää avaruusainestoa, kuten valokuvia ja videoita, jotka muokkaan tietokoneella. Tiedemiehet tutkivat jatkuvasti ihmiskunnan mahdollisuutta elää toisella maailmankaikkeuden planeetalla. Näin menemme nomadeina kohti ääretöntä universumia, jossa horisontti lopulta katoaa.

Hannele Peltorinne:
Käytän teoksissani pääosin kuivunutta kasvimateriaalia. Valokuvaan ja valmistan installaatioita luonnosta keräämistäni materiaaleista, sekä kasvitieteellisten puutarhojen minulle antamista poistetuista kasvinosista. Olen kiinnostunut tuoksuista, hajuaistista sekä hajumuistista. Tuoksuvat teokseni on toteutettu lasisiin tuoksusäiliöihin, jotka katsoja saa itse avata ja sulkea. Teoksiin valitsemissani materiaaleissa kiertyy auki pitkä evoluution historia, jonka pohja tuntuu ajatuksissa mahdottomalta tavoittaa. Samankaltainen pitkä historian spiraali aukeaa myös teoksen katsojan mielessä, muistissa, fyysisessä kehossa, sen materiaaleissa, reflekseissä ja vaistossa.

Aini Pihlajaniemi:
Pohdin teoksissani ihmisen sisäisen ja ulkoisen maailman, näkymättömän ja näkyvän, avoimen ja piilotetun suhdetta. Erityisesti minua kiinnostavat tunteet; niiden herääminen, näyttäminen ja piilottaminen. Myös aika ja sen jättämät jäljet, niin kulumat kuin kerrostumatkin, kiehtovat. Olen tutkinut erilaisia tapoja yhdistää valokuvaa, pehmeitä materiaaleja ja perinteisiä käsityötekniikoita kuten parsintaa. Kangas tulostusmateriaalina on avannut kaipaamiani mahdollisuuksia kuvan muokkaamiseen myös digitaalisen prosessin jälkeen.

Johanna Pöykkö:
Samaan aikaan kun Ukrainan hyökkäyssota vain jatkuu ja maanjäristys tuhoaa, mietin, mitä minä haluan luoda. A. Kuutio kirjoittaa Taide-lehdessä 1/2023 ”Onko taiteen tekemisessä mitään järkeä?” Ensimmäinen hänen tarjoamansa vastaus on ”Taide on lupaus elämästä, jossa on holistista alkuvoimaa, elämän eheyttä ja vitalistista tunneyhteyttä.”

Tutkin olemista tässä ajassa. Yritän ymmärtää tarvettani tehdä ja samaan aikaan kyseenalaistan sen. Tekemisessäni sekoittuu materiaalisuus ja työskentelyn aikana prosessoimani ajatukset. Lopputulos on jotain niiden yhdistelmää tai teos, jota voi katsoa irrallaan tausta-ajatuksista omien kokemuksien kautta. Yksinkertaisuus on merkityksellistä. Tunnelma on optimistinen, mutta tulkinta vapaa.

Päivi Pussila:
Etsin asioita, yksityiskohtia, sommitelmia, värejä, muotoja, rytmejä tai kontrasteja. Eleitä, jotka puhuttelevat minua, kertovat minulle jotakin maailmassa olemisesta.
Maalaan metsää, pusikkoa, kiviä ja puita.
Olen miettinyt pimeyttä ja valoa.
Olen miettinyt miten olla kuusi.
Olen miettinyt metamorfoosia.

Sirkka Tapio:
Työhuoneeni läheltä purettiin yrityskiinteistö ja tilalle rakennettiin asuinkerrostalo. Matkalla työhuoneelleni jäin usein katselemaan massiivisia purkutöitä, tuhottavien sekä siirreltävien materiaalien määrää ja sitä järjestelmää, kuinka jokin muuttuu toiseksi; aiempi talo tarinoineen ammottavan tyhjäksi tontiksi, metalliputket rakennustelineiksi, kivi ja vesi betoniksi, työenergia uudeksi rakennukseksi. Koin siinä suunnattomassa materiaalien ja työn osin julmassakin koreografiassa jotain kiehtovaa ja kaunista. Se oli hidas, mutta päättäväinen metamorfoosi. Se ei ollut ainoastaan konkreettisen rakennuksen hävittämistä vaan myös tietyn ajanjakson ja siihen liittyvien ihmistarinoiden deletointia seuraavan tarinan tieltä. Tyhjä tila täyttyy uudella.

Teos kuuluu näyttelykokonaisuuteeni “Runoja työhuoneelta”, mikä oli esillä yksityisnäyttelyissäni 2022 Helsingissä ja 2023 Lahdessa. Se sisälsi pieniä materiaalikoosteita, joiden idea oli nostaa materiaalit ja niiden dialogit arvoonsa. Halusin esittää toisenlaisen esteettisen näkökulman. Ylijäämän tai kertaalleen hyljätyn näin toisin, kauniisti. Jämämateriaaleista tiivistyi visuaalisia runoja.

Ville Vuorenmaa:
Maalaan akvarelliväreillä paperille. Kuvaan aiheita jotka puhuttelevat itseäni. Maalausten aiheet voivat olla henkilökohtaisia, todellisuuteen pohjautuvia tai fiktiivisiä, epäsuorasti henkilökohtaisia. Joskus yhdistän maalauksiin myös tekstiä, jonka avulla kuvaan voi tulla mukaan uusi ilmaisun tai tarinankerronnan taso. Usein maalauksissani pohdiskeleva ja vakava aines sekoittuu johonkin hiukan koomiseen näkökulmaan.